Anatomiaa latinaksi – uusi kieli, uudet kujeet

Fibularis, palmaris, occipitalis, os hyoideum, tarsus, musculus deltoideus, articulatio sternoclavicularis…

Luennon latinankieliset termit vilisevät silmissä, eikä päähän oikeastaan jää muuta kuin m. gluteus maximus, jonka satuin jo tuntemaan entuudestaan. Sehän on se ihmisen kaunein lihas.

On aika mieletöntä, että kaikilla ihmisen anatomiaa opiskelevilla on yhteinen kieli, jota he ymmärtävät yli maiden ja kulttuurien rajojen. Anatomialla on kieli, joka ei ole muuttunut vuosisatojen kuluessa. Latinaa on opiskeltu jo maailman ensimmäisissä lääketieteen yliopistoissa ja me jatkamme yhä tätä historiallista perinnettä. Ei tässä pitäisi muuta kuin ihastella, mutta mielen voi vallata ahdistus.

Anatomian opiskelua on helppo kammoksua jo ennen kuin se alkaakaan. Uudessa kielessä mikään ei tunnu tutulta. Alkuun pääsee monesta eri suunnasta, mutta itseäni helpotti ensin latinankielisten termien suomentaminen. Kun sanoille saa jonkinlaisen merkityksen, helpottuu niiden muistaminen. Crista – särmä, harju, harjanne, angulus – kulma, fossa – kuoppa, cartilago – rusto.

Mistä termeistä sitten kannattaisi aloittaa? Onko parempi opiskella ensin kaikki 206 luuta vai pitäisikö kuitenkin ottaa aluelähtöinen lähestymistapa ja opiskella ensiksi jalan luut, lihakset, hermot ja veri- ja imusuonet? Jokainen päättää itse, mutta luista on varsin helppo aloittaa. Ne ovat kuitenkin se runko, jonka ympärille kaikki muu rakentuu, eikä niiden funktiota tarvitse sen kummemmin pohtia. Luiden (ossis {mon.}) varsinaisten nimien lisäksi niissä on kuitenkin uskomattoman paljon erilaisia yksityiskohtia: uurteita (sulcus), kyhmyjä (tuber), kuoppia (fossa) ja kärkiä (spina), joilla on oma merkityksensä ja täten oma nimensä. Näiden funktio korostuu parhaiten lihaksia opetellessa, joten keskittyisin niihin paremmin vasta siinä vaiheessa. Luiden nimien oppimista helpottaa myös se, että monella niistä on sama nimi eri järjestysnumerolla tai määritteellä, kuten jalan ja sormien luilla, kylkiluilla ja selkärangan nikamilla. Monenlaisia muistisääntöjä löytyy myös. Ranneluille voi hokea seuraavaa: Some – Scaphoideum, Lovers – Lunatum, Try – Triquetrum, Positions – Pisiforme, That – Trapezium, They – Trapezoideum, Can’t – Capitatum, Handle – Hamatum.

Lihaksia (musculi {mon.}) ei tule vain opiskella, vaan ymmärtää. Jokainen kehon liike on niiden yhteispeliä. Origojen (lähtökohta) ja insertioiden (kiinnittymiskohta) opiskelu voi tuntua jokseenkin turhalta, mutta niillä on oikeasti merkitystä. Lihaksen funktio tulee parhaiten esiin, kun ymmärtää mitä kahta kohtaa se yrittää lähentää tai loitontaa. Näiden kohtien välistä voi usein löytää myös nivelen (articulatio). Anatomian flash cardsit ovat oiva apu etenkin lihaksien pänttäämiseen ja tekee ajankäytöstä varsin tehokasta. Niiden avulla huomaa nopeasti, mitkä lihakset ovat jääneet lähi- ja mitkä pitkäkestoiseen muistiin. Hermojen kiinnostavuus kasvaa myös lihaksia opetellessa, kun ajautuu pohtimaan, mitä kautta lihas saa hermotuksen ja millaisia ongelmia näiden hermojen vauriot voivat liikkeissä aiheuttaa.

Suuria miltei kolmen kilogramman painoisia anatomian atlaksia selaillessa rakenteiden paljous näkyy ja tuntuu. On hyvä omistaa jokin pienempi anatomian opas, josta selviää, mitkä rakenteet ovat niitä oleellisimpia. Näissä oppaissa kuvat eivät vedä vertojansa atlaksille, mutta se ei myöskään ole niiden tarkoitus. Parasta on, kun lukee kumpaakin yhtä aikaa. Atlaksista hahmottuu esimerkiksi lihaksen tarkka sijainti, kun taas oppaat kertovat lihaksesta tarkemmin, kuten sen aikaansaaman liikkeen, origon, insertion, kulun, merkityksen ja hermotuksen. Antti Hervosen Tuki- ja liikuntaelimistön anatomia on mainio esimerkki tällaisesta kuvailevasta oppaasta. Kirja on suomenkielinen latinan- ja suomenkielisellä termistöllä, josta löytyy myös hyviä tietopaketteja esimerkiksi lihasten ja luiden rakenteesta ja nivelten luokittelusta ja tyypeistä.

Tärkeintä opiskelussa on kuitenkin kertaus. Kerran opittuaan termit unohtuvat varsin nopeasti, mutta onneksi lääketieteen ja muiden terveysalojen opiskelussa ne kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta ei edes tajua puhuvansa kielellä, jota harva ymmärtää.

Fakta on, että kaikista kivoimmalta kuulostavat termit jäävät parhaiten mieleen. Omat lempparini ovat mm. maxilla, os sacrum, os coggygis, os hamatum, m. longissimus, m. piriformis, m. gracilis ja m. popliteus. Mitkä ovat omasi? 😉

– Anniina Jormanainen, kustannuspäällikkö, Tampereen Kandidaattikoulutus Oy