Päättäväisyys palkitaan

Neljäs kerta. Olin hakemassa jo neljättä kertaa lääkikseen. Kuulemma keskimääräisesti sinne päästään kolmannella hakukerralla. Tekemäni työmäärän jälkeen nämä ajatukset tuntuivat aika murskaavilta. Yleensä niin kannustava lähipiiri alkoi pikkuhiljaa epäillä mahdollisuuksiani ja muutamat kehottivat uratoiveiden harkitsemista uudelleen. Olin jo lähtenyt kokeilemaan toista alaa, bioteknologiaa, uuden innostumisen toivossa, mutta huomasin nopeasti, ettei ala ollut minua varten. Vaikka opiskelu oli haastavaa ja aiheet mielenkiintoisia ja lähellä lääketiedettä, kaipasin jotain ihmisläheisempää.

Olin tiennyt jo yläasteelta lähtien, että haluan lääkäriksi. Olin tehnyt kaiken niin sanotusti oikein: valinnut lukiossa tarvittavat kurssit, opiskellut ne hyvin ja kirjoittanut erinomaiset arvosanat. Silti osaaminen ei riittänyt valintakokeessa. Toista yritystä silmällä pitäen jäin välivuodelle, tein mahdollisimman vähän töitä ja harjoittelin vain valintakoetta varten. Yksinopiskelu kotona ei kuitenkaan sopinut minulle, vaan veti mielen todella maihin. Siksi päätin, ettei toista välivuotta enää tule. Unelmieni koulusta kaikui taas kielteinen vastaus ja niin päädyin toisena hakuvaihtoehtonani Tampereen yliopistoon bioteknologialle.
Elämä muuttui kertaheitolla ja lähdin avoimin mielin opiskelemaan toisenlaista alaa. Ensimmäinen oma asunto, ensimmäiset opinnot yliopistossa, uudet ystävät ja lukemattomat opiskelijatapahtumat veivät mennessään, ja nautin uudesta kotikaupungista täysin rinnoin, ehkä hieman liikaakin. Kolmannen pääsykokeen lähestyminen aiheutti stressiä ja ahdistusta, mutta aika ei kerta kaikkiaan riittänyt pääsykoeopiskeluun, yliopistoon ja aktiiviseen sosiaaliseen elämään, johon olin itseni totuttanut. Jäin taas rannalle.

Oli pakko pysähtyä miettimään, mitä se juuri minulta vaatisi, että saisin puristettua vielä viimeisetkin energiani uuteen haku-urakkaan niin, että onnistuisin vihdoinkin. Ilmoittaudun kevääksi poissaolevaksi yliopistolta. Varasin valmennuskurssin tammikuusta eteenpäin. Lainasin kirjastosta vuorotellen kaikki 17 uuden opetussuunnitelman mukaista lukiokirjaa. Katseeni alkoi myös kääntyä ulkomaille, ja lähetin hakupaperit Ruotsiin, vaikka tiesin, että jäisin Suomeen paljon mieluummin. Mitä ikinä se vaatisi, olin valmis tekemään.

Syksy kului opiskellen yliopistossa ja selaillen lainakirjoja. Ehdin myös puuhailemaan kaikenlaista ollessani tuutorina uusille fukseille ainejärjestössäni. Joululoman lähestyessä aloin kehittämään laskurutiiniani edelleen, kunnes tammikuussa olin valmis aloittamaan valmennuskurssin. Olin valinnut Tampereen Kandidaattikoulutuksen tietysti sijainnin mutta myös hinnan perusteella. Halusin ehdottomasti lähiopetusta ja koko kevään pituisen kurssin, joten se oli edullisin vaihtoehto, jonka löysin. Ajatus lääketieteen opiskelijoista opettajina kiehtoi mutta arvelutti. Lopulta en joutunutkaan pettymään.
Opettajat olivat nuoria, osaavia ja älyttömän mukavia. Kaikista huomasi, että he tykkäsivät siitä, mitä tekevät, ja halusivat vilpittömästi auttaa meitä. Vaikka en välttämättä oppinutkaan enää kovin paljon uutta, olinhan opiskellut samat asiat jo moneen kertaan, niin opetus toimi sujuvana kertauksena. Mitä enemmän tein kurssin tehtäviä, sitä enemmän sisäistin asioita ja pystyin soveltamaan tietoa. Yhdelle opettajista muodostui tavaksi motivoida meitä kertomalla tunnin päätteeksi toinen toistaan jännittävämpiä tarinoita sairaalaharjoitteluistaan. En voisi kuvitellakaan parempaa motivaattoria pänttäämisen tueksi. Joinakin päivinä vieraaksi tuli muita lääkisopiskelijoita keittelemään meille kahvia ja tsemppaamaan luku-urakkaan. He kertoivat omia vinkkejään ja valoivat meihin uskoa läpi rankan kevään.

 

Valmennuskurssi rullasi omalla painollaan, ja oli mukavaa, ettei ollut jatkuvasti vastuussa omasta oppimisestaan. Välillä riitti vain, kun ilmestyi paikalle. Se oli ihanaa vaihtelua epätoivoiseen tarpomiseen, jolta yksinopiskelu minusta tuntui. Kävin aiheita läpi kurssin rytmissä. Koin silti suurta syyllisyyttä siitä, etten ollut vieläkään onnistunut pitämään lupaustani lukusuunnitelman tekemisestä. Se tuntui ihan liian kahlitsevalta, varsinkin kun oli paljon mielekkäämpää laskea aina fiiliksen mukaan niitä laskuja kuin huvitti. Myös omalta osaltaan kolmivuorotyö pakotti välillä ajoittamaan lukemiset mitä kummallisimpiin ajankohtiin sekä tinkimään unen määrästä.

Oikeastaan koko kevät oli tunnontuskissa kiemurtelua: olin mielessäni niin paljon muita huonompi, koska en yleensä jaksanut keskittyä opiskeluun yli kuutta tuntia enempää päivässä. Kun pitkän valmennuksen päätteeksi kurssitoverit suuntasivat kirjastoon raapustamaan fysiikan laskuja, minä laahustin kyynel silmäkulmassa kotiin haukkuen itseäni tyhmäksi laiskuriksi. Miksen minä pysty jos nekin pystyy. Sitten oli laittoman paljon niitä päiviä, kun keskittyminen ei onnistunut ollenkaan, eikä mitään jäänyt päähän. Tässä on se syy, miksen tule pääsemään ikinä sisään, ajattelin.

Kaiken sen henkisen ruoskinnan jälkeen onnistuin kuitenkin psyykkaamaan itseni taistelukuntoon pääsykoepäivänä. Olin päättänyt, ettei yritys kaadu tällä kertaa ainakaan jännitykseen ja joka vuosi kasvaneisiin paineisiin. Keskityin jokaisen minuutin koko viidestä tunnista vain romahtaakseni niiden lopuksi. Itku pyrki pintaan jo jonottaessa paperien palautukseen, kun ajattelin kaikkia niitä tehtäviä kädessäni, joita en kaikesta siitä harjoittelusta huolimatta ollut osannut kokonaan tai ollenkaan. Aina sanotaan, ettei kaikkea tarvitse osata, mutta en minä ainakaan paremmin pärjännyt kuin viimeksi. Tapojeni vastaisesti arvioin koepisteeni heti oikeiden ratkaisujen tultua, ja se oli viimeinen naula arkkuun. Siitä hetkestä tulosten julkaisuun asti kerroin kaikille, miten pisteeni eivät todellakaan riitä. Ja voi veljet mikä yllätys olikin sitten ihan kaikille, kun minut lopulta hyväksyttiin lääketieteelliseen, ja vieläpä ykköstoiveeseeni Tampereelle!

 

Mitä tästä tarinasta voisi sitten jäädä käteen? No, ainakin se, että se ei aina ole kolmas kerta, joka sanoo toden. Myöskin on selvää, että vaikka olisi tehnyt valintakokeen jo monta kertaa aiemmin, on aina yhtä mahdotonta arvioida omaa menestystä muihin verrattuna. Mutta itseään on kuunneltava ja kunnioitettava, aina siitä hetkestä kun päättää hakea, siihen asti kunnes koe on tehty. Ei jokaisen tarvitse olla se tyyppi, joka suunnittelee lukemisensa kuukausia etukäteen ja merkkaa ne ylös. Eikä se, joka opiskelee kellontarkasti kahdeksasta neljään kirjastossa, ja kotona pystyy tyhjentämään kaiken stressin päästään. Ei tarvitse olla niin organisoitunut, ei tarvitse istua koko vappua neljän seinän sisällä, koska se on liian lähellä pääsykoetta, eikä todellakaan tarvitse pystyä sulkemaan pääsykoekirjoja urheasti viikkoa ennen pääpäivää.

Ei edes tarvitse olla se tyyppi, joka tuntee koko kevään ajan, että nyt sujuu hyvin, että nyt kaikki asiat uppoavat aivoon selkeämmin kuin koskaan ennen, että nyt on oikeasti mahdollista onnistua. Että pääsykokeen jälkeen tiesi jollain tasolla pääsevänsä sisään. Voi olla se tyyppi, muttei tarvitse. Kaikki voi tuntua ihan yhtä toivottomalta ja vaikealta kuin aina ennenkin, ja silti voi olla yksi niistä onnekkaista seuraavana syksynä. Täytyy vain ottaa haaste vastaan sopivalla innokkuudella. Todellinen paha olo seuraa vasta siitä, kun vertaa itseään näihin muihin tyyppeihin. Jokainen voi onnistua, ihan omalla tavallaan.

Melina, ensimmäisen vuosikurssin opiskelija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *