Lätkäjätkästä lääkäriksi

Peruskoulu meni minulta aika vauhdilla. Olin jääkiekosta innostunut, jääkiekkoammattilaisuudesta haaveileva, levoton ja ylivilkas pikkupoika, jonka reissuvihko oli aina täynnä opettajan merkintöjä. Olin useissa puhutteluissa ja keskusteluissaa opettajien kanssa, missä he pyysivät, ettenkö voisi olla rauhallisesti niin kuin muut. Koulu kuitenkin oli osa mun arkea ja elämää, ei siinä sen kummempaa. Levottomuudesta huolimatta koulumenestys oli arvosanojen muodossa kelvollista. Olin ns. keskiver-tokaveri, keskiarvo oli aina kasin pinnassa (peruskoulussa).

Peruskoulun lopussa lukuisat ulkojäällä, lajiharjoituksissa ja pelimatkoilla kartutetut taidot ja toistot alkoivat kantaa hedelmää. Huomasin olevani ikäluokassani keskivertoa parempi jääkiekkoilija. Tämä havainto sai vahvistusta, kun U16–vaiheessa tuli kutsu poikien maajoukkueeseen. Junnumaajoukku-eessa tajusin, että minulla olisi ahkeralla harjoittelulla mahdollisuus luoda lätkästä itselleni ammatti.

Tässä vaiheessa päätin, että tulen kääntämään kaikki mahdolliset kivet ammattilaisuuden polulla. Päätin tehdä asiat niin hyvin, ettei jälkeenpäin tarvitsisi selitellä. Tämän vuoksi päädyin valitsemaan itselleni urheilulukion. Urheilulukio syystä, että sinne keskiarvo riitti ja lukujärjestykseen kuului lajikohtaista harjoittelua. Aika nopeasti kuitenkin lukio-opinnoissani ilmeni vaikeuksia. Harjoituksia ja pelejä riitti. Sen lisäksi piti yrittää levätä. Tämän seurauksena lukio-opinnot jäivät roikkumaan. Kurssit eivät edenneet. Sitten sain mahdollisuuden päästä kokeilemaan siipiäni Lukon organisaatioon Raumalle, jossa veljenikin silloin pelasi. Päätin jättäytyä pois lukiosta ja aloitin ammatillisessa koulutuksessa liiketa-louden opinnot ajatuksella, että kunhan nyt saisi edes jonkun tutkinnon. Valitsin liiketalouden, koska Rauman Lukolla oli hyvät yhteydet kauppaopiston henkilökuntaan. Päätös oli aika pikainen sen jälkeen, kun kuulin, ettei Raumalla ole urheilulukiota. Tämä oli iso päätös, joka olisi aiheuttanut monessa kodissa vastalauseita ja parranpärinää, mutta vanhemmat tukivat päätöstäni täysin. Tämä oli heille varmasti helpompaa sillä tässä vaiheessa isoveljeni elätti itsensä kiekkoa pelaamalla.

Ammatillinen opiskelu erosi lukio-opinnoista erittäin paljon. Se oli hyvä paikka tekevälle tyypille. Tykkäsin opiskelusta kauppaopistossa, koska aineet olivat linjallani (taloushallinto) hyvin matemaattispainotteisia. Eipä sieltä toisaalta muuta jäänyt käteen kun se, että sain korkeakoulukelpoisuuden antavan ammatillisen päättötodistuksen. (vaikka ei se silloin käynyt mielessäkään).

Rauman reissun jälkeen pääsin kokeilemaan omia rajojani ammattiurheilijana. Kilpaurheilu opetti minut taistelemaan omasta elintilastani päivittäin sekä opetti myös pitkäjänteistä työntekoa ja omistautumista. Olen erityisen kiitollinen siitä, että opin sosiaalisia taitoja ja kunnioittamaan auktoriteettia sekä kavereita, joiden kanssa tein töitä päivittäin. En voi olla myös mainitsematta sitä, että urheilu piti minut pois pahoilta teiltä, sillä minulla oli hieman taipumusta tehdä typeriä valintoja. Suurin asia kuitenkin mitä urheilu elämän kannalta opetti oli, että ”niin makaat kuin petaat”. Urheilijapolulleni mahtui myös onneton määrä vastoinkäymisiä. Aikuisiällä treenasin ja pelasin aina kera kipujen. Läpi jääkiekkourani kärsin erinäisistä vammoista. Milloin vaivasi lantio, milloin selkä ja toisinaan olkapää. Vasta viimeisen loukkaantumisen (8. leikkaus) tullessa tajusin ettei tästä suosta enää voi nousta huipulle.

Tälläkin vastoinkäymisellä oli oma johdatuksensa. Vamma- ja kuntouttamiskierteen aikana lääkärit ja erikoislääkärit kuten ortopedit, kirurgit ja traumatologit olivat tulleet tutuiksi. Tämän yhteistyön seurauksena aloin arvostamaan lääkäreiden ammattitaitoa ja -etiikkaa. Pikkuhiljaa mielessä alkoi itää ajatus lääkärin ammatista.

Kun lopetuspäätös jääkiekon suhteen kypsyi, niin tiesin sisälläni, että jos saisin sen motivaation mikä minulla oli urheiluun siirrettyä lääketieteen pääsykokeen lukuprosessiin niin olisin sisällä ennemmin tai myöhemmin. Koska olin lukion keskeyttänyt, vailla ylioppilastutkintoa ja täysin vailla lukion biologian, fysiikan ja kemian oppimäärän tietoja ja taitoja, monet nauroivat päin naamaa. En pysy laskuissa, mutta aika monta kertaa sain kuulla kommenttia: “Jaa, että meinaanko oikeasti kuvitella pääseväni lääkikseen”. Yksi kommentti oli muun muassa: ”Luulin että oot niin fiksu että tajuat ettei se oo mahdollista tolla taustalla”. Kyymäisiä kommentteja. Nämä puheet jätin kuitenkin omaan arvoonsa ja käänsin ne vain voimavaraksi itselleni ja mietin itsekseni, että saa ihmiset sitten miettiä jälkeenpäin, mitä he mulle sanoivat. En välittänyt tilastollisista mahdollisuuksista vaan keskityin olennaiseen.

Ensimmäisen hakukerralla aloitin lukemaan joulukuun puolenvälin aikoihin. Luin JOKA AINOA päivä yli 8 tuntia päivässä pääsykoepäivään asti. Lukuvaiheessa opiskelutekniikkani eivät olleet parhaat mahdolliset. Lukusuunnitelmien ainoa suunnitelma oli, että lue niin paljon kun kerkiät, koska omaksuttava tietomäärä on valtava näin lyhyeen aikaan. Toisena vuonna luin vielä enemmän. Päivät alkoivat aina klo 8 aamulla ja kestivät vähintään viiteen asti iltapäivällä, toisinaan ihan iltaan asti. Sitten tulikin näköhermontulehdus maaliskuun tienoilla, mutta jatkoin samaa tahtia vaikka silmää särki aivan jumalattomasti.

Kesällä kun selvisi, etten päässyt taaskaan ja olin taas hilkulla niin aloin miettimään, että jotain on muutettava. Kolmannella kerralla aloitin lukemaan jo syyskuussa 4 h päivässä ma-to. Vuodenvaihteen jälkeen luin maanantaista perjantaihin noin 6 h päivässä ja viikonloput tein töitä. Eli kolmantena vuotena vähän suunnittelin, mikä olisi järkevää. Tosin kolmantena vuonna se oli vasta mahdollista, koska osaaminen oli jo hyvää. Ei se olisi toiminut ensimmäisenä vuotena, koska aika oli vain yksinkertaisesti rajallinen ja osaaminen joko nollassa tai perusasioissa.

En koskaan ole ennen tätä kirjoitusta laskenut tunteja kokonaisuudessaan, mutta työmäärä ja omistautuminen on ollut sitä luokkaa, että jokaisen vuoden työmäärällä olisin oppinut aina uuden kielen (uskoo ken haluaa). En koskaan suostunut antamaan sille ajatukselle tilaa, että asiat ovat liian vaikeita vaan aina käänsin ajatuksen niin päin, että opin kun vain tarpeeksi laitan tunteja koneeseen.

Tunne kun opintopolussa luki, että sinut on hyväksytty lääketieteelliseen oli uskomaton. Siinä hetkessä tuntui, että joka ikinen päivä ja tuhannet tunnit mitä olen lukenut on ollut sen arvoista. Palkinto työstä oli niin konkreettinen, että sitä pystyisi rinnastamaan jonkun suuren palkinnon tai mestaruuden voittamiseen. Siihen vielä lisättynä se ajatus, että nyt minulla on elämälle suunta (pojalle kenestä lähipiiri on ollut huolissaan, kun laittaa aina kaiken yhden kortin varaan).

Jälkeenpäin ajateltuna en tekisi mitään toisin, koska tavoittelin unelmaani loppuun asti urheilussa. Kaikki päätökseni ovat aina olleet sen hetkiseen elämäntilanteeseen itselleni sopivia. Joku mun valintoja voisi kritisoida, mutta ei tää musta huonosti menny. En kuitenkaan tämän hetkisenä peruskoululaisena ottaisi itsestäni mallia, koska pakko on todeta ettei tähän ihan joka jannu pystyis. Peruskoululaisille haluan kuitenkin antaa vinkkinä, että etsikää itsellenne se asia mikä teitä kiinnostaa kaikkein eniten ja tähdätkää siihen. Unelmoikaa vaikka ne unelmat olisikin suuria, koska unelmissa on karmea määrä energiaa. Mutta muistakaa, että mikään ei tule ilmaiseksi. ”Menestys tulee ennen työntekoa vain sanakirjoissa.”

Tsemppiä kaikille unelmien jahtaamiseen!

Vili, kolmas vuosikurssi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *